Se on jo pari kuukautta etsiny keinoo tai loitsuu,
jolla vois vastustaa väkivaltasta hoitsuu
ja miettiny pakokeinoo aikuisten maailmassa,
lasten vankilassa sitä ei oo olemassa.
Päiväst toiseen loputtomii käytävii kulkee
ja hoitsut sille lisää lääkkeitä tunkee.
Ei muuten mut se ei tajuu täst elämäst mitään,
kukaan ei oo pysähtyny sen vuoks hetkekskään.
Koska toivo on jo menny, se on jo kakstoista,
ei siitä voi tulla mitään erikoista.
Ei sen vanhemmat sitä hoitanu ei sitä muutkaan kyl tee,
ei kai muutakaan vaihtoehtoa ku se huoneeseensa sulkee,
ohan sillä siellä julisteit ja lehtiä,
parempi seki ku sen antaa kadul vetelehtiä,
se on yhden huoneen vanki, se ehkä pahalt tuntuu,
mut oikee annostus auttaa sitä turtuu.

Tiedän paljon vastapäisen talon ihmisistä,
katon niitä kaiket päivät verhojen välistä.
Tääl ei tapahdu mitään, mulla ei oo täällä ketään,
mä en tajuu miks mua vielä pidetään
niinkuin oisin tehnyt jotain pahaa, ainoo rikos oli,
et mun mutsii ohjaa kuningas alkoholi,
faija kuoli ennenkuin mä edes muistan sitä,
nyt oon paikassa jossa nää tyypit ei välitä.
Ne tunkee lääkkeitä jos pidän meteliä,
nää kaikki lapset tässä laitoksessa on veteliä,
katon maisemaa ja mietin miks oon täällä paikkaan,
mun sisko sano ettei tää oo oikeesti mun paikka.
Oon kuullu mitä kaikkee ihmiset voi tehdä,
kuinka mä oon poikkeus, ainoo oikeuteni on nähdä
vastapäisen talon elämää, mä jään paljosta paitsi
ja taas lääkkeitä ne levottomuuteen havaitsi.

Taas pikku prinsessa istuu ikkunassa, aikuisten rakentamassa vankilassa,
suu pysyy kii, silti apuu huutamassa, ilman rakkautta se istuu ikkunassa.
Taas pikku prinsessa istuu ikkunassa, kohta kaksi kuukautta läähehumalassa.

Hyvä biisi, ei sen kummempaa.

Ei oikeestaan mitään kerrottavaa...